Tyttären kanssa ihastelimme kaupassa lankoja ja hän innostui opettelemaan rannekkeen kutomista. Mukava juttu, kun Kasselin kouluissa ei opeteta ollenkaan käsitöitä. En ole itsekään mikään topakka käsityöihminen, mutta lapaset sentään osaan kutoa ja minusta peruskäsityöt kuuluvat yleissivistykseen. Käsillään tekeminen on tutkimusten mukaan myös lasten kehitykselle tärkeää. Niinhän sitä sanotaan, että nyt käsitän (käsi) jotain.

Itsekin ihastui taas kutomiseen. Hyvälaatuisen langan kosketus herättää jotakin syvällä sielussa, vaikka ensimmäisten sukkien kutominen koulussa on kärsimyksenä muistissa. Ehkä opettajalla ja omalla äidillä oli kuitenkin sen verran kannustava asenne, että pahempia traumoja ei jäänyt. Tyttökavereilta olen myös pahemmistakin kokemuksista kuullut. Ehkä on kohtuutonta odottaa, että tytöt/naiset omaavat jonkin erityisen kutomisgeenin.

En tiedä, onko minuun kasvatettu "kätevä emäntä"- tai emo-asenne, kun esikoisen syntymän aikoihin oli ihan pakko kutoa jokunen villapaita ja myssy, vaikka saahan niitä kaupastakin. Toisaalta käsityön tekeminen tuottaa mukavan olon. On mukava osata tehdä joitakin asioita itse, vaikka kaupastakin valmiin saisi.

Onko käsityöhulluus sitten jonkin sortin pesänrakennusta. Käsintehdyt sukat lämmittävän jalkojen lisäksi myös mieltä. On ihana saada ystävältä lahjaksi käsintehtyä. Minulla on vielä yhdet ihanat mummoni kutomat sukat, vaikka mummo kuoli jo 1980-luvulla.

Tätä kirjoittaessa olen jo kaksi kertaa rientänyt tyttärelle apuun, kun silmukat eivät pysy puikoilla, mutta tekevä oppii. Huomasin myös vielä yhden hyvän jutun kutomisessa. Se kasvattaa (tai koettelee) kärvivällisyyttä. Minunlaiselleni hökeltäjälle kutominen on siksi omiaan. Ja onhan se vielä rauhoittavaa, jopa jonkin sortin meditaatiota. Eli kutomaan... ellei helle hiosta liikaa. Syksy kylmine iltoineen on joka tapauksessa tulollaan.